Metso

Ukkometso on metsiemme suuri ja näyttävä lintu. Tässä tapaus muuan hormonihuuruisesta yksilöstä.

Useimmat kohtaamiseni metson kanssa ovat olleet pikaisia sydämen kurkkuun nostattavia hetkiä, kun metsässä liikkuessani yhtäkkiä lähimaastosta on isokokoinen lintu rymistellyt höyhenet pöllyten tiehensä. Pitkän aikaa pidin metsoa hyvin arkana lintuna.

Eräs huhtikuinen törmäys tämän otuksen kanssa on kuitenkin muuttanut käsitystäni toiseen suuntaan. Tapaus oli pari vuotta sitten Kustavissa ystäväni mökin lähettyvillä. Olimme pienellä porukalla kävelemässä mökin läheiselle järvelle, kun kuulimme vähän matkan päästä metsolle ominaisen naksutuksien säestämän soidinäänen. Lähestyimme niin hiljaa kuin kykenimme, jotta näkisimme paremmin, emmekä säikäyttäisi sitä karkuun. Hiipiessämme hormonihuuruista lintua kohti, jossain kohtaa tuli vahva tunne, että näköyhteys oli varsin riittävä. Ei tehnyt mieli yhtään lähemmäs. Metso on perhanan iso lintu ja tämän yksilön keväinen libido antoi sen koko olemukseen sellaisen latauksen, että jopa ihmisen kokoisena lihansyöjänä oma paikka tässä ekosysteemissä saattaisi tuntua kyseenalaiselta, jos sen kanssa joutuisi aseitta mittasille.

Seurasimme haltioissamme metson mahtavaa esitystä miehisestä kyvykkyydestään. Se ei todennäköisesti ollut edes huomannut meitä, ei ainakaan yhtään näyttänyt piittaavan. Minulla oli kameralaitteisto mukanani ja otin muutaman kuvan. Tällaisissa tilanteissa usein nälkä kasvaa syödessä ja hetken päästä totesinkin, ettei objektiivini 250mm polttoväli riittänyt saavuttamaan lintua haluamallani tavalla, eli piti päästä lähemmäs. Hiippailin metson välinpitämättömyyden sekä välissämme olleen koivun turvin vielä edemmäs. Sain puun suojassa kuvailla rauhassa metson ärhentelyä ja tömistelyä, kunnes yhtäkkiä jalkani alla kuului kova rasahdus. Mitähän nyt, tuumin hikikarpalon kirvotessa otsalleni. Siinä samassa tuo isokokoinen maskulisti syöksyi kohti minua. Sain jalat alleni hyvin ripeästi. Ehdin näkemään lopun seurueen pelästyneet katseet juostessani heidän suuntaansa tuo sulkapukuinen hormonihirviö kannoillani. Saimme juosta hyvän matkaa, ennen kuin metso luovutti.

Samana vuonna syyskuun lopulla olin yksin kameroineni samassa paikassa ja löysin vanhan tutun naksuttelemasta ympäriinsä. Ilmeisesti ei ollut sopivaa koppeloa osunut kohdalle kevään ja kesän aikana. Lintu oli saanut vielä selkeästi lisää lihaa luidensa ympärille. Tällä kertaa se oli aika paljon suvaitsevaisempi minua ja kameraani kohtaan, mutta lopulta toistui samanlainen hippa-leikki, kuin edellisellä kerralla.

Myöhemmin emme enää ole samaan metsoon tuolla alueella törmänneet. Liekö joutunut metsästäjän pataan tai ottaneen vihoikseen meistä. Ystäväni kuitenkin kertoivat seuraavana vuonna nähneensä kaksi nuorta urosta samalla paikalla. Olisikohan metsolla käynyt viimein tuuri?