Metso

Ukkometso on metsiemme suuri ja näyttävä lintu. Tässä tapaus muuan hormonihuuruisesta yksilöstä.

Useimmat kohtaamiseni metson kanssa ovat olleet pikaisia sydämen kurkkuun nostattavia hetkiä, kun metsässä liikkuessani yhtäkkiä lähimaastosta on isokokoinen lintu rymistellyt höyhenet pöllyten tiehensä. Pitkän aikaa pidin metsoa hyvin arkana lintuna.

Eräs huhtikuinen törmäys tämän otuksen kanssa on kuitenkin muuttanut käsitystäni toiseen suuntaan. Tapaus oli pari vuotta sitten Kustavissa ystäväni mökin lähettyvillä. Olimme pienellä porukalla kävelemässä mökin läheiselle järvelle, kun kuulimme vähän matkan päästä metsolle ominaisen naksutuksien säestämän soidinäänen. Lähestyimme niin hiljaa kuin kykenimme, jotta näkisimme paremmin, emmekä säikäyttäisi sitä karkuun. Hiipiessämme hormonihuuruista lintua kohti, jossain kohtaa tuli vahva tunne, että näköyhteys oli varsin riittävä. Ei tehnyt mieli yhtään lähemmäs. Metso on perhanan iso lintu ja tämän yksilön keväinen libido antoi sen koko olemukseen sellaisen latauksen, että jopa ihmisen kokoisena lihansyöjänä oma paikka tässä ekosysteemissä saattaisi tuntua kyseenalaiselta, jos sen kanssa joutuisi aseitta mittasille.

Seurasimme haltioissamme metson mahtavaa esitystä miehisestä kyvykkyydestään. Se ei todennäköisesti ollut edes huomannut meitä, ei ainakaan yhtään näyttänyt piittaavan. Minulla oli kameralaitteisto mukanani ja otin muutaman kuvan. Tällaisissa tilanteissa usein nälkä kasvaa syödessä ja hetken päästä totesinkin, ettei objektiivini 250mm polttoväli riittänyt saavuttamaan lintua haluamallani tavalla, eli piti päästä lähemmäs. Hiippailin metson välinpitämättömyyden sekä välissämme olleen koivun turvin vielä edemmäs. Sain puun suojassa kuvailla rauhassa metson ärhentelyä ja tömistelyä, kunnes yhtäkkiä jalkani alla kuului kova rasahdus. Mitähän nyt, tuumin hikikarpalon kirvotessa otsalleni. Siinä samassa tuo isokokoinen maskulisti syöksyi kohti minua. Sain jalat alleni hyvin ripeästi. Ehdin näkemään lopun seurueen pelästyneet katseet juostessani heidän suuntaansa tuo sulkapukuinen hormonihirviö kannoillani. Saimme juosta hyvän matkaa, ennen kuin metso luovutti.

Samana vuonna syyskuun lopulla olin yksin kameroineni samassa paikassa ja löysin vanhan tutun naksuttelemasta ympäriinsä. Ilmeisesti ei ollut sopivaa koppeloa osunut kohdalle kevään ja kesän aikana. Lintu oli saanut vielä selkeästi lisää lihaa luidensa ympärille. Tällä kertaa se oli aika paljon suvaitsevaisempi minua ja kameraani kohtaan, mutta lopulta toistui samanlainen hippa-leikki, kuin edellisellä kerralla.

Myöhemmin emme enää ole samaan metsoon tuolla alueella törmänneet. Liekö joutunut metsästäjän pataan tai ottaneen vihoikseen meistä. Ystäväni kuitenkin kertoivat seuraavana vuonna nähneensä kaksi nuorta urosta samalla paikalla. Olisikohan metsolla käynyt viimein tuuri?

Vanjärven lintualue

Vihdin Vanjärvi on käymisen arvoinen paikka. Alue on tunnettu runsaasta linnustostaan ja sinne on pystytetty torni bongailua varten sekä pieni katos. Viime sunnuntainen matkani tänne oli mieleen jäävä kokemus.

Syysaamun sumuinen soistikko oli upeaa ja hyvin rauhoittavaa katsella. Lintuja ei aluksi näkynyt eikä kuulunut. Eipä tosin juuri muutakaan. Oli täysin tyyntä ja hyvin hiljaista. Sumu oli niin sakeaa, että paikkaa oli mahdotonta kunnolla edes hahmottaa. Järvelle ei näkynyt kuin pienen matkaa.

Tutkiessani paikkaa, kävin järven rannalla olevassa pienessä majassa/laavussa. Silmääni pisti seinässä oleva metsästäjiä koskeva ohjeistus ja siinä erityisesti kohta, joka meni kutakuinkin "Käytä harkintaa ampuessasi, alueella saattaa liikkua myös muita ihmisiä!". Jassoo. Paikalla oli myös pari muuta autoa, eikä niiden kuljettajia näkynyt. Aprikoin, että olivatkohan nämä sitten metsästäjiä, jotka ovat nyt aseineen jossain tuolla sumun keskellä.

Pienestä epäröinnistä huolimatta jatkoin kävellen kameroineni rantaa pitkin pidemmälle usvan keskellä. Paikka oli kyllä todella upea. Pikkuhiljalleen sumu alkoikin hälvetä ja aloin hahmottamaan paremmin ympäristöä.

Kuvailin kaikessa rauhassa Vanjärven hienoja sumuisia maisemia, kunnes yhtäkkiä kuulin monta kovaa pamausta aika läheltä. Arvaukseni paikalla olevista metsästäjistä osui siis oikeaan. Lintumiehet haulikoineen varmaan sorsastamassa. Ei sikäli, etteikö metsästys tai ampuminen olisi itsellenikin lähipiirin kautta tuttua, mutta laukausten rikkoessa yhtäkisti kaiken sen hiljaisuuden, sai tämä aamu kyllä uudenlaisen sykkeen. Metsästäjät onnistuivat herättelemään myös vähän matkan päässä sumun keskellä oleskelleen kurkiparven. Korkeuksiin ampaisseista linnuista en ikävä kyllä kerennyt oikein hyviä kuvia saamaan.

Palasin takaisin tornille ja sinne oli tullut myös oikein mukava vanhempi pariskunta lintuja tarkkailemaan. He olivat myös kuulleet laukaukset ja ihmettelivät kovasti, miksi tälle paikalle on myönnetty lupa metsästää. Ymmärrän kyllä linnustuksen ja metsästyksen päälle hyvin, mutta tämän paikan rauhoittaisin ehdottomasti itsekin.

Vähän aikaa siinä jutellessamme yhtäkkiä pariskunnan isäntä huomasi ja tunnisti ruskosuohaukan tulleen paikalle etsimään sopivaa hiukopalaa. Se aiheutti melkoista vilskettä melko lähellä olleiden variksien ja naakkojen keskuudessa.

 

Koniavuori

Hetken mielijohteesta kipinänsä saanut eilinen ulkoiluni kohdistui Vihdin Moksjärven rannalla sijaitsevalle Koniavuorelle. Päätavoitteena oli nähdä ja kuvata tätä paikkaa, mutta myös vuodenaika huomioiden valmistauduin tuomaan muhkean sienisaaliin palatessani.

Perillä odottikin melkoisesti suurempi kalliomuodostelma kuin olin ajatellut. Katsellessani kalliota juurelta huipulle ei ollut epäilystäkään, ettenkö haluaisi ihailla maisemia vuoren päältä. Etsiessäni sopivaa kulkua huipulle, löysin pienen, hyvin jyrkän ja katkonaisen etäisesti polkua muistuttavan uran. Kiipeilyltä ei voisi välttyä ja välittömästi mieleeni tulikin oma matkavarustukseni. Elämää nähnyt vaatimaton reppu täynnä painavia kameralaitteita sekä jalkineiksi olin hyvin viisaasti valinnut kumisaappaat vaelluskenkien sijaan. Pikainen katse oikealle ja sitten vasemmalle. Kallio jatkui aivan yhtä jyrkkänä kumpaankin suuntaan niin pitkälle kuin polkua vain riitti. Ei kun kipuamaan.

Huipulle päästyäni hengästyneenä ja hiestä märkänä tajusin heti yhden puutteen lisää matkavarustuksessani. Laajakulmaobjektiivi! Näky on Koniavuoren huipulta rehellisesti sanottuna mahtava, eivätkä parhaat välineet sen taltioimiseksi ole mukanani olleet kiinteä 50mm eikä varsinkaan 150-500mm.

Koniavuori on suosittu retkeilykohde, eikä sen suosiota ainakaan vähennä sieltä löytyvä erikoinen kirnumainen muodostelma.

Kiipeilyn, paikan ihailun ja kuvailun jälkeen päivän ainoa sienisaalis tuli nautittua kameran etsimen välityksellä.